|
kirjaudu sisään :: |
|
»etusivu
arkisto
asiaa fanfictionista
sivusto |
Auringonlaskun aikaan kirjoittanut Marizki [palaute - 1] 
Harry makaili nurmikkoisella rinteellä ja kuunteli miten muutama lintu sirkutti läheisessä vaahterassa. Tuuli sai ruohon hänen ympärillään lainehtimaan niin, että se näytti smaragdin vihreältä mereltä. Aurinko oli jo alkanut painua mailleen ja värjäsi taivaanrannan purppuraiseksi. Harry katseli maisemaa ja tunsi olonsa hyvin yksinäiseksi, hän tunsi olevansa kaukana kaikesta - kuin kaikki olisi yhtäkkiä kadonnut sadan mailin päähän. Hän nousi ja käveli rinnettä alas järven rantaan. Järven pinta oli täysin tyyni ja vastarannan metsä näytti oudon epätodelliselta. Harry istahti hiekalle veden rajaan ja näki kuvajaisensa veden pinnassa. Aina niin sotkuisen mustan tukan, kirkkaan vihreät silmät ja arven. Harry hymähti ja räiskäytti vettä kädelllään, niin että hänen kuvajaisensa oli hyvin epäselvä. Ilman sitä kirottua arpea Harry saattaisi olla tälläkin hetkellä Ronin ja Hermionen kanssa istumassa iltaa. Ronin ja Hermionen ajatteleminen teki kipeää, joten hän vain istui siinä ja katseli nyt jo tyyntynyttä järven pintaa. Kuvajainen näytti väsyneeltä ja melko surulliselta. Harry ei tiennyt kuinka kauan hän oli siinä istunut, mutta yhtäkkiä hän heräsi kuin horteesta kuullessan ääniä takaansa. Hän nousi ylös ja kääntyi katsomaan. Hän näki sysimustan, takkuturkkisen, lähes karhunkokoisen koiran ja isokokoisen uroshirven, jolla oli komeat, teräväpiikkiset sarvet. Harry naurahti ja käveli eläinten luo. Hän silitti hirven samettista turpaa ja rapsutti koiraa korvan takaa. Sitten hän puhutteli niitä. "Kuulkaa...minulla on kamalan tylsää, te tiedätte mitä tänään tapahtuu, enkö mitenkään voisi...?" Hirvi nyökäytti sarvekasta päätään ja koira haukahti myöntymisen merkiksi. "Kiitos...Minun on aivan pakko, kyllähän te ymmärrätte." Harry tunsi suurta iloa, kun hän ummisti silmänsä kiinni ja ajatteli: "Tylypahka." Hän tunsi kieppuvansa, maisemat vaihtoivat kiireesti paikkaa hänen ympärillään ja pian hänen jalkansa tömähtivät maahan. Hän tiesi tulleensa oikeaan paikkaan - hän näki jykevän linnan kohoavan vuoren huipulla oikealla puolellaan. Vasemmalla puolellaan hän huomasi polun, joka vei mäen alla olevalle aukiolle, jota reunustivat riippuoksaiset puut. Harry kulki polkua alas, Kyllä hän ehtisi...hänen oli pakko. Hän kiihdytti vauhtiaan ja saapui polun päähän. Harry oli tullut Tylypahkan hautausmaalle. Paikalla oli hiljaista, edes linnut eivät laulaneet ja aika tuntui pysähtyneen. Harry näki kaukana hautausmaan reunalla mustiin pukeutuneen ihmisjoukon. Hän suunnisti heitä kohti, hyppi hautakumpujen yli ja oli kompastua yhteen puunjuureen. Harry pysähtyi nojaamaan hautakiveen, joka oli muutaman jalan päässä väkijoukosta. Hän halusi nähdä heidät läheltä, siksihän hän oli tullut. Pian Harry huomasikin tuttuja, hänen sisällään sykähti kun hän näki Weasleyt - Ronin perheen. Rouva Weasley nyyhkytti ja hänen miehensä kietoi kätensä hänen ympärilleen. Ronin vanhin veli Bill ja hänen vaimonsa Fleur Delacour seisoivat Weasleyn pariskunnan vieressä. Fleur itki katkerasti Billin kaapua vasten. Charlie seisoi Fredin ja Gerogen välissä, kaksosetkin olivat oudon vaitonaisia ja seisoivat päät painoksissa. Percy oli hiukan muusta perheestä erillään kihlattunsa Penelope Clearwaterin kanssa, hekin näyttivät hyvin murheellisilta. Sitten, Harry näki Ronin ja Hermionen, jotka seisoivat kahdestaan hiukan kauempana muista. Hermione pyyhki silmiään nenäliinaan ja Ron räpytti kiivaasti silmiään. Harry pani merkille että Hermionen mahankumpu oli epäilyttävästi pyöristynyt. Harry naurahti. "Se vanha pukki." Hän mutisi ja loi merkitsevän katseen Roniin, joka parhaillaan halasi Hermionea. Sitten Harry tunnisti Ginnyn ja Dracon, jotka seisoivat taustalla. Kyyneleet valuivat Ginnyn poskille ja Draco sulki tytön käsivarsiensa suojaan. Harryn katse liukui eteen päin, hänen vatsassaan muljahti epämiellyttävästi. Hän näki Lunan, tytön joka oli ollut hänen rakastettunsa ja hän tunsi väkevää surua. Harry näki että kyyneleet valuivat tytön poskille ja hänen teki mieli mennä lohduttamaan tätä, mutta tiesi ettei voinut. Hän pakotti katseensa pois Lunasta ja näki Hagridin, jonka hartiat hytkyivät ja joka pyyhki kavojaan suureen, pilkulliseen nenäliinaan. Hagridin vieressä seisoivat Vauhkomieli, Lupin joka näytti entistäkin nuhjuisemmalta, Tonks ja Kingsley Kahlasalpa. Lisäksi haudan ympärillä oli muutama velho ja noita, joita Harry ei tuntenut. Ihmisjoukon keskellä seisoivat Dumbledore ja professori McGarmiwa. Dumbledoren silmät eivät tuikkineet kuten yleensä ja hän taputti McGarmiwan olkapäätä. Sitten rehtori rykäisi. "Me olemme kokoontuneet tänään tänne kunnioittamaan Harry Potterin muistoa..." Dumbledore puhui oudon tyynellä äänellä ja Harrya kiinnosti kuulla mitä hän sanoisi. "Hän uhrautui meidän kaikkien puolesta ja saamme olla siitä vielä hyvin kiitollisia..." "On varmaan hauska kuunnella tuollaista ylistyspuhetta itsestään?" Harry hätkähti ja kääntyi ympäri. Hän näki kummisetänsä virnistävän hänelle iloisesti. "Ei kai minun täydy vielä lähteä?" Harry kysyi anovasti. "Ei vielä. Saat olla loppuun asti", Sirius sanoi ja käveli Harryn viereen. "Onko kukaan muuttunut?" Harry kysyi kun Sirius katseli kiinnostuneena väkijoukkoa. "Enpä tiedä...Hermione näyttää pulskistuneen", Sirius sanoi ja tutkaili muuta väkijoukkoa. "Eikö se kuulu asiaan?" "En...älä vain sano että..." Sitten Sirius nauroi. "Ei omena kauas puusta putoa, Weasley mikä Weasley!" Harry hymähti. Hän katseli Lunaa, joka pyyhki silmiään kaavun hihaan. "Dumbledore lopettaa kohta", Sirius sanoi. "Sitten meidän on lähdettävä." Harry nyökkäsi. "Toisinaan mietin, miksi minun piti kuolla. Olisi ollut vielä paljon tekemistä." Hän sanoi surumielisesti ja katseli väkijoukkoa. "Minusta sinä hoidit hommasi paremmin kuin hyvin." Sirius sanoi ja kumartui taputtamaan Harrya selkään. "Ja saammehan seurata heidän elämäänsä, joskin hiukan sivusta." Silloin väkijoukko alkoi hajaantua, hiljakseen väki alkoi lähteä kohti linnaa. Silloin Harry käveli haudan eteen ja katseli kiinnostuneena hautakiven tekstiä. "Poika joka elää... Eikös sen pitäisi olla poika joka eli?" Harry kysyi kummissaan. "Luultavasti", Sirius sanoi, "mutta nyt meidän pitää lähteä." "Okei", Harry myöntyi. Hän oli saanut nähdä heidät vielä kerran yhdessä. Se riitti. Niinpä hän ummisti taas silmänsä ja hän ja Sirius katosivat. Vain yksinäinen tuulenvire löyhytti hautausmaan puiden oksia, mikään muu ei härinnyt täydellistä hiljaisuutta auringon laskiessa läntisellä taivaalla. |
| Näillä sivuilla olevat tarinat perustuvat JK Rowlingin luomiin hahmoihin ja tilanteisiin, joiden tekijänoikeudet kuuluvat mm. Bloomsbury Booksille, Scholastic Booksille, Raincoast Booksille ja Warner Bros. Inc:lle. Suomenkieliset käännösoikeudet omistaa kustannusosakeyhtiö Tammi. Sivusto pohjautuu eFiction-scriptiin. |